Esko Matias Salomäki

Marko, Joensuu

Jää hyvästi Esko! Oli mukava ehtiä jo hieman tutustumaan Sinuun, mutta valitettavan lyhyeksi jäi yhteinen aikamme.

2014-08-15 10:41:56

Raili Salomäki, Ilomantsi

Sorsanmetsästys, kuten metsästys ja kalastus yleensä, oli Eskon mieliharrastuksia. Vuonna 1973 hän oli Pietarsaaressa rakennusporukassa töissä. Muut eivät olleet metsästysmiehiä ja olivatkin jo kesän mittaan uhonneet Eskolle, että sorsastuksen aloitukseen ei saa vapaapäivää. Olimme jo päättäneet, että elokuussa mennään naimisiin, mutta päivämäärä valikoitui edellä mainitusta syystä. Esko kertoi työmaalla, että menemme perjantaina naimisiin, mutta hän pitää vapaapäivänsä vasta maanantaina, kun lähdetään häämatkalle. Sehän järjestyi. Minä pidin vapaapäiväni perjantaina ja iltapäivällä käytiin vihillä ja pidettiin pienimuotoinen kahvitilaisuus kummankin vanhempien kanssa Tullimäellä. Maanantaina minä menin töihin ja Esko sorsanmetsälle!!!

Työkaveriensa kommentti: Kaikkea sitä ihminen tekee, että pääsis sorsastamaan.

2014-08-21 09:49:41

Susanna, Joensuu

Isälle kuuluu kiitos siitä, että en ole koskaan polttanut tupakkaa. Paitsi kerran maistanut.

Isä poltti kuin korsteeni, 2 askia punaista norttia päivässä. Minulla on muistikuva, että pari-kolmevuotiaana, vielä Kokkolassa Isokadulla asuessamme, isä antoi minun maistaa tupakkaa. Hän makasi olohuoneen lattialla mahallaan ja luki lehteä. Minä siinä keikuin hänen niskassa ja kinusin että minäkin haluan tupakkaa kun isälläkin on. Niinpä hän antoi minun maistaa sitä, tietäen varmasti että en enää sen jälkeen sitä kerjäisi. Ja oikeassapa oli. Sen jälkeen en ole tupakkaa kokeillut.

Teini-iässä isä tupakka suussa uhkaili meitä ryhtymästä polttamaan. Hän sanoi että "ilman päätä on vaikea polttaa!" Eli että jos alatte polttaa, niin "irtopäät lentää". Se oli ihan tyypillinen uhkaus isältä. :D

Joskus 16-vuotiaana aloin tiedostaa kouluvalistuksen myötä tupakan vaarallisuuden. Yritin pyytää isää lopettamaan, kun pelkäsin hänen terveytensä puolesta. Niitä aikoja jotain isä sitten lopettikin tupakoinnin, mutta ei minun ansiostani.

Isä oli puhelimessa kauppurikaverinsa T. Katajamäen kanssa, kun miehet äityivät lyömään vetoa siitä, kumpi pystyy lopettamaan tupakanpolton. Vetosumma oli 50 000 markkaa. Isä oli puhelimessa kysynyt, että "saanko tämän nyt kädessä olevan tupakan polttaa loppuun?" Se oli sitten isän viimeinen tupakka ikinä. Tupakanpoltto todella loppui siihen tumppaukseen.

Alle puoli vuotta vedonlyönnistä isä sai kuulla, että vastapuoli oli sortunut tupakoimaan. Rahoja hän ei kuitenkaan koskaan saanut. Mutta jos ajatellaan, että tupakka-aski maksoi silloin noin 2 euroa ja nykyisin noin 5 euroa, ja isä poltti kaksi askia päivässä, 20 vuoden aikana säästöä kertyi yli 50 000. Euroa. Laskennallisesti. Erittäin hyvä diili siis kuitenkin. Aika kova äijä.

2014-08-24 21:37:46

Haunnah Rheault, Brisbane, Queensland, Australia

I met Esko (iska) and Raili as a 17 year old Rotary exchange student from Australia in 1999. I spent one of the best summers of my life in Mekrijarvi at mokki with the Salomaki family.

Esko was like a second father to me that year, he was kind, funny, generous, taught me how to water ski and to speak Finnish (badly..).

My father visited the Salomakis and my dad absolutely loved Esko, they 'got' each other and Eskos hospitality was something my dad would talk about years later.
Esko was a great man with an even greater heart. I feel privileged to have known him.

2014-10-06 01:42:50

Marko Salomäki, Helsinki

Syksy.

Olen tankannut koko kesän ajan metsästäjän käsikirjaa. Teos tuntui aluksi mahdottoman pitkältä ja vaikeaselkoiselta, eikä minulla tuntunut olevan kykyä oppia tärkeitä asioita vaikka kuinka yritin. Silti olen tehnyt parhaani makoillen selälläni hämärässä yläpedissä, kesämökin viileydessä, nälkäisten hyttysten hyökkäillessä satunnaisesti häiritsemään opiskeluani.

Sorsanmetsästyskausi on alkamassa ja isäni on ostanut minulle kauniin kuusitoistakaliiberisen haulikon kummisedältäni. Se on hieno ase, jonka kaltaista en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen puuosat ovat kellertävät, tiikerikuvioiset ja metalliosat hyvin huolletut ja metallin sinertäväntumma kiilto on lähes alkuperäisen veroinen. Edellinen omistaja on pitänyt siitä hyvää huolta. Ase tuntui kevyeltä käsissäni, silloin harvoin kun sain siihen koskea. Kaksitoistavuotiaalla ei ole lupaa käsitellä aseita yksin.

Aurinkoisena päivänä elokuun alussa isä osti pahvilaatikollisen savikiekkoja ja ison rasiallisen haulikonpatruunoita. Saan avata pakkauksen etukäteen, katsoa ihan omasta kädestä miltä ne tuntuvat. Patruunat ovat punaisia, siroja verrattuna isän kaksitoistakaliiberisiin. Niiden pinnassa on matala uritus ja kyljessä villisian kuva sekä teksti: ”Boar”. Kysyn innoissani voiko niillä ampua villisikoja, mutta pettymyksekseni saan kieltävän vastauksen. Ne ovat silti hienoja.

Olemme autossa lähdössä liikkeelle hallilta, jolla nimellä vanhempieni firmaa perheessäni kutsutaan, kun pyydän saada hakea kiekonammuntaan kuulonsuojaimet mukaan. Vastaus on tyly, yksiselitteinen ärähdys: ”Jos tarvitsee käyttää kuulonsuojaimia, niin sitten ei tarvitse ampua”. Nolostun ja tunnen punastuvani korviani myöten. En väitä vastaan. Ampumaan pääseminen on tärkeämpää.

Kiekkojen ampuminen on yllättävän haastavaa, mutta saan erinomaista ohjeistusta ja rohkaisua harjoitteluun, herkeämättä valvovan silmän alla. Harjoittelen kuumeisella innolla, reippaasti kunnes kiekot loppuvat. Korvani soivat kaksi päivää.

Viikko ennen metsästyskauden alkua on metsästyskorttikoe. Hurjan jännittyneenä menen paikalle kaverini kanssa. Koetilanne on hurjan jännittävä, virallinen ja vähän pelottava tilaisuus. Aluksi kokeen pitäjä kertoo virallisella äänellä paljonko aikaa on käytettävissä ja montako virhettä kussakin osiossa saa olla. Koepaperit jaetaan ja alan täyttää monivalintatehtäviä kuumeisesti.

Kauhistukseni on suunnaton, kun riistaeläinten tunnistuksessa olevat kuvat näyttävät mustavalkoisessa valokopiossa suttuisilta ja epäselviltä, enkä kuolemaksenikaan erota vesilintuja toisistaan. Pelottaa ja ahdistaa. Epäonnistuminen tuntuu musertavalta. Isäni suhtautuu kuitenkin takaiskuun varsin tyynesti. Odotan räjähdystä, mutta sitä ei tule. Häntä harmitti, mutta hämmästyksekseni hän peitteli sitä parhaansa mukaan. Yksi syy on varmasti mukana ollut kaveri, jonka läsnä ollessa vihastuminen olisi tahditonta.

Koko kesän ajan odotettu suuri päivä koittaa ja mielialani on pohjalukemissa. Sain kuitenkin luvan olla pois koulusta ja lähteä mukaan metsästämään, mikä on laiha lohtu mutta lohtu kuitenkin.

Varustautuessamme liikkeellelähtöön isä kuitenkin pakkaa haulikkoni mukaan. Epäuskoisena otan vastaan panosvyön, jonka toteamme aivan liian pitkäksi. Laitan sen olkapääni ylitse kuin vanhojen lännenelokuvien meksikaanirosvot. Ensimmäinen yritys menee pieleen ja hymyillen isän kehotti siirtämään vyön toisen olkapään ylitse. Huomaisin syyn kun ampuisin ensimmäisen laukauksen. Jännityskäyräni kohoaa taivaaseen saakka. Tavarat veneeseen ja liikkeelle! Oranssien pelastusliivien kaulus tuntuu mukavalta niskassa, aurinko lämmittää kasvoja ja ajoviima pörröttää hiuksia maastolakin lierin alla. Ajamme joen ylitse, mökkirantaa vastapäätä olevaan pieneen koivikkoiseen saarekkeeseen suon keskellä.
”Mennään vähän vaan tähän lähelle, että saat vähän kokeilla. Ei me kovin suuria rosvoja olla, vaikka vähän tässä metsästellään. Ei mennä kauemmas, kun sulla ei vielä ole sitä lupaa.”
Kuuntelen mieluusti isän tarinointia menneistä metsästysretkistä odotellessamme että kello lyö kaksitoista. Viimeinen puoli tuntia tuntuu pidemmältä kuin koskaan ennen. Vilkuilen kelloon minuutin välein, eikä viisari tunnu liikkuvan laisinkaan. Odotuksen sietämätön jännitys tuntuu mukavan kutkuttavalta. Aseet pidetään pusseissa viime hetkeen saakka, huolimatta siitä että viitisen minuuttia ennen määriteltyä kellonlyömää alkaa pauketta kuulua sekä ylä- että alajuoksulta päin. Odotamme kärsivällisesti ja kellon lyödessä kaksitoista kaivoimme haulikot esiin ja pistämme patruunat piippuihin.

Metsällä oli mukavaa, isä oli hyväntuulinen ja jutteli kuin aikuiselle. Tunnen että olen päässyt osaksi jotakin suurta seikkailua, vanhaa salaisuutta, muinaista veljeskuntaa.

2014-11-02 12:40:33

Ari Salomäki, Kouvola

On niin paljon muistoja Eskosta ja nuorimmaisena perheen tulokkaana ehkä vietin lapsista eniten aikaa isäni kanssa, joten on vaikea erottaa yhteisestä taipaleesta mitään yksittäistä erillistä kertomusta joka kuvaisi häntä parhaiten. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa ensimmäisestä muistamastani yhteisestä hetkestä, jonka isäni kanssa vietin kahden. Olin pieni poika vielä. Ikää on vaikea arvioida, mutta alle viisivuotias luulisin olleeni. Menimme talvi-aikaan mökille, koska isän oli tarkastettava mökillä jotain talven yllätettyä. Muistan kun istuin kesämökin pirttikaluston pöydän äärellä ja katselin isän puuhastelua aikani ja työnsä valmiiksi saatuaan isä istui pöytään minua vastapäätä ja kaivoi esiin pussin jossa oli kaksi tuoretta munkkipossua. siinä sitä sitten istuttiin ja nautiskeltiin munkeista ja isä sanoi: "tästä ei sitten kerrota muille, tämä on meiän salaisuus". Tunsin oloni etuoikeutetuksi ja jostain syystä muistan tuon hetken edelleen kirkkaast, vaikken tuosta ajasta paljoa muutoin muistakkaan.

2014-11-07 21:47:57

Raili Salomäki, Ilomantsi

Metsästyksestä

Ensimmäinen syksy, kun en ollut mukana metsästysretkillä, perässäkävelijänä. Jo seurusteluaikana Esko otti minut mukaan metsälle. Ensin syksyllä käytiin Jokisuulla, kaupungin puolella, missä oli kaislikkoisia lahdekkeita, mihin sorsat auringon laskiessa tulivat mereltä. Mun muassa venetsiailtana sinne mentiin sorsajahtiin. Kun kaikilla muilla rannoilla syttyivät kokot ja raketit lensivät, sorsat tulivat sinne turvaan. Se oli minulle uusi elämys, hieno tunnelma.

Myöhemmin, linnun- ja jäniksenmetsästyksen aikana eräänkin kerran lähdettiin kävellen Palonkylästä, ensin peltojen yli Perhojoen sillan luo, sillan yli ja sieltä metsään. Koko päivä käveltiin metsässä, Esko oli jo saanut jäniksen, lähti toinen jänis, jota hän tähtäsi. Minä sanomaan ”voi jänis parkaa”. Esko laski aseen ja kääntyi: ”Miks sää noin sanoit?” Minä sanoin, että meillähän on jo yksi jänis! Niin jäi se jänis ampumatta ja kyllä siitä on puhuttu monesti myöhemminkin, jäi se hänellekin mieleen.

Meillä oli tietenkin eväät mukana, taidettiin vähin poimia marjojakin samalla ja jossain vaiheessa oltiin jo vähän niinkuin eksyksissäkin. Osuttiin sitten tielle, käveltiin sitä vähän matkaa, tuli näkyviin joitain rakennuksia, jolloin Esko tiesi, missä oltiin, jossain Möllerissä, eli aika kaukana parinkymmenen kilometrin päässä lähtöpaikasta. Silloin ei ollut kännyköitä! Eli eikun takas metsään ja kävelemään takaisin Palonkylään.

Ne olivat minun ensimmäisiä metsästysretkiäni. En koskaan tullut hankkineeksi metsästyskorttia. Minulle riitti, että sain olla mukana, yleensä ämpärit ja poimuri mukana sieniä ja marjoja varten (monesti minulla oli varmempi saalis!)

Siellä Palonkylän metsästysporukoissa eivät kaikki pitäneet siitä, että naisia otettiin mukaan metsään, mutta Esko aina sanoi, että ”onhan siellä takana tilaa”. Edessä ei tietenkään kannattanut kävellä, jos jotain riistaa sattui lähtemään, metsämiehellä piti olla vapaa tähtäysalue edessä.

Onhan perheessä noita metsästäjiä jo kolmannessakin polvessa, eli ehkä vielä joskus mennään yhteiselle metsästysretkelle.

2014-11-16 21:04:48

Antero Korpi, Kangasala

Tutustuin Eskoon 1980-luvulla työni puolesta tullessani 1.kertaa myyntireissulle Ilomantsiin. Olin kuullut Pohjanmaan edustajaltamme, että mukava asiakas muutti Pohjanmaalta Ilomantsiin ja hän suositteli minulle käyntiä siellä.

Mieleeni jäi heti ensimmäiseltä käynniltäni poikkeuksellisen inhimillinen ja lämminhenkinen suhtautuminen, vaikka tietenkin Esko (ja aluksi vielä Tapiokin) pistivät silloin vielä aika vihreän myyyntiedustajan-klopin 'Eskomaisen' tiukalle ensimmmäisillä kerroilla tavatessamme. Ajan myötä tästä Ilomantsissa käynnistä tulikin Itä-Suomen reissujeni kohokohta, jossa meinasi usein unohtua kysyä: tarvitko liimaa?...ja usein Esko tarvi. Tässä 'myyntityössä' meni yleensä n.15s!?

Mentyämme työasioiden jälkeen ensin pizzalle Hot.Ilomantsiin ja sitten Mekrijärven mökille kalastamaan,unohtui muu maailma tyystin ja saimme vain ihailla Suomen kaunista luontoa täydellisessä hiljaisuudessa.

Opin tuntemaan Eskon suurena luonnonystävänä, joka nautti innolla metsästyksestä ja kalastuksesta. Sorsastusaikaan hän otti mielellään aseen virvelien lisäksi mukaan veneeseen.

Esko oli rehti, sanansa pitävä suomalainen mies, ja minulla oli suuri kunnia tuntea hänet! Kauniit muistot jäivät elämään.

2015-03-16 01:55:11